Tiedättekö sen tunteen, kun näkee kauniisti väritettyjä papereita (yleensä scrap-lehtiöissä) tai niin syötävän ihania kortteja, että se sattuu? Ihan oikeasti fyysisesti sattuu. Minä tiedän. Tosin minun tapauksessani sitä kipua vielä pahentaa se henkinen tuska, jonka aiheuttaa se Matti, joka istuu kukkarossani ruokalappu kaulalla ja mutustaa rahojani. Suurin ruokahalu sillä Matilla tuntuu olevan aina palkkapäivän tienoilla. Joka tapauksessa sitä tuskaa ja piinaa yritän paikata elämällä muiden ilon kautta. Tämä on klisee, jonka merkityksen olen käytännössä oppinut jokunen vuosi sitten: toisten ilahduttaminen tekee minut iloiseksi. Antamisen iloa ei voi korvata rahalla. Haluan tehdä kauniita asioita, joista voin olla ylpeä ja joista tiedän, että pian se joku, jolle olen luonut ja räätälöinyt jotain kaunista, tulee iloiseksi. Kliseen henkiin herääminen lienee johtuvan myös siitä, että olen vihdoin löytänyt sen jutun, jossa olen hyvä. Jossa ITSE KOEN olevani hyvä ja jossa saan kiitosta ja arvostusta niin töissä kuin vapaa-ajallakin.
Tämän blogin avulla haluan jakaa aikaansaannoksiani teille rakkaat ystävät, tutut ja tuntemattomat. Yksi askartelun parhaista puolista on, että se sopii kaikille vauvasta vaariin, eikä ole oikeaa tai väärää tapaa tehdä juttuja, on vain mahdollisuuksia iloita ja oppia muilta ja oivaltaa itse tehdessä. Pian pääsen askartelemaan kummityttöni kanssa. ♥
Työskentelen muutenkin lasten kanssa ja askartelu on olennainen osa työpäivääni - varsinkin minun, kun innostun aina tekemään kausittaisia koristeita leikkipaikan ikkunaan. Mutta siinä onkin yksi syy, miksi työni on niin kivaa (yleensä). Minua arvostetaan, olen löytänyt paikkani ja saan tehdä juttuja, joista pidän. Ja jopa esimieheni tokaisi kesän lopulla, että minun pitäisi olla töissä jossain muualla. Otin sen kohteliaisuutena. Saan aina vähän haastetta ideoihin. Aloitin ikkunoiden koristelun vuoden alussa. Toiveena oli, että ikkunoita ei peitetä paperilla; sisälle ja ulos on kiva nähdä, ihan jo turvallisuussyistä. Haaste, jes! Tekaisin ikkunoihin lumiukkojen ääriviivat. Se oli menestys ja siitä se kaikki töissä taiteilu lähti. (Tiedoksi: aina kun "tekaisen" jotain töissä, teosten loppuun pääseminen kestää pahimmillaan kuukauden, kun teen tunteja aina vähän tilanteen mukaan ja muitakin töitä pitäisi askartelun ohessa tehdä - siis askartelua harrastetaan, kun töiden ohessa ehtii.) Nyt olen jo se tyyppi, joka aina ideoi ja askartelee ja jolla on teemapäivinä yömyöhään kyhättyjä outoja härpäkehattuja. Ja se on minusta todella ok!
Tässä alkavan viikon aikana yritän laittaa tänne kaiken kyhäilyhistoriani tiivistettynä, jotta viimeistään ensi viikolla päästään kunnolla vauhtiin. Lempimateriaalini askartelussa on paperi (khyyllä, liittyy myös nimeen), mutta tulette huomaamaan, että tykkään kyhäillä vähän kaikkea. Ideoita on liiaksikin, mutta onneksi olen nyt vihdoin löytänyt oman juttuni ja itseni etsiminen on edistynyt, joten (varsinkin) ensi vuodesta tulee huikea. Ja koska Nukkumatti on kaatanut jo kolme säkillistä unihiekkaa päälleni, mikä näkyy tarinan rönsyilyssä ja jaarittelussa, kaikki päässäni pyörivät ideat ja innokkuus saavat odottaa aamuun (maltankohan edes nukkua). Tärkein on kuitenkin nyt saavutettu, siis tältä erää. Ensimmäinen askel unelmien tavoittelussa on nyt otettu. Ja se tuntuu pehmeältä ja jännittävältä (ja maistuu hieman punaviiniltä ja glögiltä, kiitos illan pikkujoulujen).
Unelma: teen jotain tällaista ehkä vielä joskus työkseni. Toivoa vain saattaa. Tästä on hyvä uneksia. ♥
Hyvää yötä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti